Ohittamaton Matka-Etappi

Viitostien varrella noin 17 kilometriä Mikkelistä pohjoiseen, jo Juvan puolella, on paikka nimeltä Särkämäinen, jota ei kannata ohittaa. Sen lisäksi, että vaarallinen tieosuus vaatii taukoja, vaatimaton ja sekavilla mainoskylteillä koristeltu kioski kätkee sisäänsä muikunsyöjän Mekan.

Ensimmäisenä sisään kahvilaan päästyään kohtaa kaikenlaisia leivonnaisia notkuvan pöydän. Varsinainen ihastuksen huudahdus pääsee kalavitriinin äärellä. Kauniisti riviin asetellut kultakylkiset savumuikut ovat paikan suosikkituote. Lisäksi myynnissä on muita kalatuotteita, kukkoja ja piiraita.

Palvelua ei voi kehua savolaisen lupsakkaaksi, vähäsanainen kahvilamyyjä latoo tuotteet tiskiin nopeasti ja turhia hymyilemättä. Tuotteiden laatu saa unohtamaan yrmeän palvelun.  Harkitessaan seuraavaa ostoskäyntiä tietää saavansa paikkakunnan parhaita kalatuotteita eikä enää odotakaan mitään lepertelyä.

Odottelimme kesävieraita, ja ruokatarjoilun ideoiminen tuntui ylivoimaiselta. Onnistuimme kehittämään varsinaisen lähiruokamenuun, jonka kaukaisemmat tuotteet tulivat Jalasjärveltä Juustoportin mozzarellan muodossa, sitä käytimme tomaattisalaatissa. Muuten ruokana oli paikallisia uusia Sikli-perunoita, kanttarellimuhennosta, ja Särkämäisestä noudettua kalaa: savumuikkuja, tomaattimuikkuja ja kalakukkoa. Jälkiruokana paikallisen Ramin konditorian sitruunajuustokakkua.

Savumuikut olivat reippaan kokoisia, mukavan mehukkaita ja sopivasti suolattuja, siis erinomaisia. Ainakin yhtä hyviksi jos ei paremmiksi todettiin tomaattimuikut. Uunissa pitkään haudutetut muikut olivat  lempeän makuisia, tomaatti ei syrjäyttänyt kalaa vaan toimi raikkaana ja täyteläisenä kastikkeena.

Kalakukko Matka-Etappiin tulee Savonlinnasta Sirkan Leipomosta. Paikka on oikea, sillä savonlinnalaiset ovat mielestään kehittäneet koko ruokalajin. Nyt saamamme kukko olikin runsaasti täytetty, ja täytteen lihan ja muikun liitto oli tekeytynyt kokonaan uudeksi materiaksi, joka ei ollut kalaa eikä lihaa, vaan jotain ainutlaatuisen hyvää, siis kalakukkoa. Kuoren ja täytteen suhde oli optimaalinen, ja rouheinen ruis kukon pinnassa antoi muhevuutta myös kukon ulkonäköön suutuntuman lisäksi. Vaikka olen elämäni aikana monia kalakukkoja syönyt, tämä oli paras tähän mennessä ja mikä parasta, täydellisen aito.

Särkämäisessä on satsattu tuotteiden makuun ja laatuun toimipaikan ulkoasun ja asiakaspalvelukurssien sijasta. Pieni stailaus ja ystävällisyys eivät maksaisi paljoa ja tekisivät paikassa asioimisesta miellyttävämmän kokemukset. Tuotteet onneksi markkinoivat itseään, ja paikan maine on kiirinyt monien tiellä liikkujien korviin.

Tähdet tämän paikan osalta menevät tärkeimmälle, eli ruoalle.

Mikkelin tähdet Matka-Etapille:

Ruoka ***
Leivonnaiset ***

Pappilan kebabia odotellessa

Kenkäveron pappilan pelastaminen lopulliselta tuholta oli merkittävä kulttuuriteko Mikkelin kaupungilta. Vedenpuhdistamon vieressä rapistunut  arvokas rakennuskokonaisuus oli vandaalien kynsissä ennen kuin se 1990-luvun alussa saatiin taas arvoiseensa käyttöön. Aluksi Martat olivat voimallisemmin toimintaa pyörittämässä, nyt Marttaliiton osuus Kenkäveron ilmeessä ja palvelukokonaisuudessa on pienentynyt. Kenkävero onkin kuin pappila ilman tehtävälleen omistautunutta ruustinnaa, palkolliset tekevät mitä milloinkin haluavat ja osaavat.

Piipahdin Kenkäverossa noutaakseni perheen nuorelle polvelle viemisiksi leipää ja kahvipullat. Matkalla kuulin autoradiosta Sikke Sumarin Kenkäveroon suunnittelemista luomuhampurilaisista. Ruustinnan puutteen paikkaaminen Siken näkemyksillä osoittaa, että jotain on huomattu puuttuvan, ja sitä jotain on lähdetty ennakkoluulottomasti, jopa raja-aitoja kaataen hakemaan. En tyrmää ajatusta, mutta marttojen säästäväisyys ja käden taitojen nimeen vannominen ovat niitä ihanteita, joita mielelläni liittäisiin myös jatkossa Kenkäveroon. Tietty perinteellisyys liittyy pitsipappilan imagoon, siksi italoburgerin ostaminen juuri Kenkäverosta ei ensimmäisenä tule mieleeni. Toisaalta Kenkävero isännöi tänä kesänä festareita jo toistamiseen. Festivaalikansa ei tule ruokaperinnetietoa hankkimaan, mutta arvostaa sekin hyvää ja edullista ruokaa.

v

Kenkäveron leipäpuodissa on myynnissä leipää, pullaa ja kakkuja sekä leipomiseen tarvittavaa tavaraa, myös erilaista lähiruokaa löytyy hyllyistä. Hintataso on korkea, mutta ostokset ovat olleet laadukkaita. Viime kesänä ostin superkalliita muffinsivuokia, mutta en ole katunut ostostani, siksi merkittävän reseptin ne innostivat kehittämään.

Pullatiskistä löytyi ennenkokematon talon erikoisuus, Kenkäveron pulla. Pappilaromantiikkaan  vetoa tuntevana ja jotain pappilaelämästä tietävänä en nyt voi olla miettimättä, voisiko ruustinna tarjota kahvipöydässään tuorejuustolla ja vadelmahillolla täytettyä paperissa paistettua pullaa. Ensinnäkin pappilan ensimmäinen sääntö on, että kaiken pitää olla hyvää, toiseksi kaiken tulee myös näyttää hyvältä. Pullataikina on onnistunutta, sopivan makeaa, sitkoista ja pehmeää. Ei kuivaa eikä rasvaista. Siis hyvää. Pullan ulkonäkö taas ei vastaa kuvittelemiani pappilan ihanteita. Paperi, johon täytteet leviävät ja tarttuvat, on epämääräisen näköinen ja sottaa myös sormet, ja pappilan pöydässä ei nuolla sormia! En myöskään voisi kuvitella edes rikkaimmassa pappilassa syyllistyttävän moiseen täytteiden hölväykseen, tuorejuustoa ja vadelmahilloa saman pullan sisällä. Vähemmälläkin olisi pärjännyt, hyvä pulla hävisi täytteille. Tosin tunnustan, että yritin irrotella vielä paperista siihen valunutta täytettä, niin hunajaisen makealta täyte maistui.

Toivon, että Kenkävero löytää ruoriinsa ruustinnan, joka uskaltaa lähteä viemään Kenkäveron elämää takaisin marttojen viitoittamalle tielle. Perinteet, kädentaidot, säästäväisyys, oman ruoan kasvattaminen, järvikalojen, kasvisten ja sienten monipuolinen käyttö, jotain, jota Kenkäverossa on jo tehty ja jota voidaan paljon kehittää eteenpäin.  Ehkä testaan vielä Siken burgerin, mutta pappilan pizza ja kebab vaihtukoot rieskaan ja rönttöseen.

Mikkelin tähdet kenkäveron leipämyymälälle
Sisustus *
Leivonnaiset**
Palvelu**
Hinta*

Mirjamin ja Kallen salissa

Kesäravintola Vanha-Peltola ansaitsee tähtensä tarjoamalla paikallista ja itsetehtyä perinneruokaa. Itselleni paikka on läheinen. Siksi pelkästään punaisen sohvan näkeminen Vanhan-Peltolan salissa säätää minut 60-luvun tunnelmaan, solmii letit korvilleni,  pukee paksut vaalean ruskeat sukkahousut jalkaani ja vie minut mummoni mukaan Ambomaan lähetyksen ompeluseuraan 60-luvulle.

Pohjanmaan sukulaiset olivat tulossa ja miehen merkkipäivää oli vietetty, joten varasimme pöydän Vanhan Peltolan sunnuntailounaalle. Ristiina-pitopöytä on paikallista perinneruokaa, olimme sen kerran jo nauttineet, ja uskoimme paikan tenhoon, aitoihin makuihin ja lämminhenkiseen palveluun. Vanha herrastalo kuului aikoinaan Brunoun suvulle, sen pihamaalla kasvaa pisin syreeniaita ikinä ja vanhojen puiden siimeksessä on esillä vanhoja hevosvaunuja. Paikka sopii myös juhlien näyttämöksi, vietimme tunnelmalliset syntymäpäivät siellä pari vuotta sitten.

Ilmapiiri on edelleen arvokas, en turhaan vaatinut syntymäpäiväsankaria pukemaan kauluspaitaa päällensä, vaikka kesämatkaajia oli myös shortseissaan liikkeillä. Sama herraskainen tunnelma, joka talossa vallitsi aikoinaan, oli onnistuttu säilyttämään. Kukkatapetit, pitsiliinat ja samettiverhot eivät tuntuneet ollenkaan kitschiltä, sellaista se ennen oli, jos sattui olemaan savolaisen maalaiskylän parempaa väkeä.

Etelä-savolainen perinneruoka on huolella valmistettua ja miedon makuista. Niin hyvää kuin muikkujen ja haukipateen rinnalla tarjottava kylmäsavulohi  olikin, se erottui mielestäni turhan voimakkaan makuisena, olisipa sen tilalla ollut vaikka itäsuomalaisia savuahvenia.  Edellisellä kerralla muistelen alatoopin olleen harmaata kotitekoista sylttyä, nyt tarjottu punertava lihahyytelö ei täysin vastannut lapsuuden makumuiston jättämää muistijälkeä. Ruiskuoressa haudutetut muikut taas olivat imeneet hienosti rukiin aromin pehmeiksi kypsyessään. Haukipatee ihmetytti, miten jalon makuiseksi tuo usein hyljitty kala olikin saatu valmistettua.

Pääruoaksi oli isännän savustamaa lohta, kermassa haudutettua possua sekä uunijuureksia. Ensinäkemältä uunijuurekset ja possu vaikuttivat turhan samanlaisilta, mutta maut voittivat turhan niuhottamisen. Molemmat olivat pehmeän ja tuoreen makuisia, jopa niin, ettei viereiseltä lautaselta koemaistettu sinällään nappisuoritus savulohi enää suuremmin houkutellut.  Pääruokaa olisi tehnyt mieli ottaa lisää, mutta tuhti jälkiruoka, mustikkarättinä kermavaahdon kera vaati myös oman tilansa. Mustikat olivat makeita, ruiskuorta riittävästi muttei liikaa, ja  lopulta kahvi kruunasi arvokkaan ateriahetken.

Juomavalikoimaa olisi ollut enemmänkin, itse aterian hintaa kuului kotikalja ja vesi. Kotikalja oli tarjolla näppärästi vihreissä kierrätyspulloissa. Maultaan se oli raikasta ja lähes sokeritonta, ei ehkä sellaista mihin olemme pidoissa tottuneet, mutta mitä parhainta ruokajuomaa. Kotikaljan arvostus pitäisikin nostaa sille kuuluvalle tasolle, ja tämä blogi kantaa heti kortensa kekoon esittelemällä tuon jalon juoman laatutekijöitä.

Vanha-Peltola saa heti ruoka-ajattelusta täydet kolme tähteä, maut, ympäristö ja siisteys nousevat myös ylimpään luokkaan. Toivottavasti tämä kesäristiinalainen kesäravintola jatkaa kauan toimintaansa ja pitää tasonsa.

Mikkelin tähdet Vanhalle Peltolalle
Sisustus***
Siisteys***
Ruoka***
Palvelu***