Mökkeily- ja gourmet-pääkaupunkimme Mikkeli

Mikkelin tähdet -blogin pitäjä ei ole ainut, joka on huomannut Etelä-Savon tasokkaan  ruokatarjonnan. Hesari tituleerasi Mikkeliä "kesä-Suomen gourmet-pääkaupungiksi", ja kaksi kolmesta titteliin myötävaikuttaneesta ravintolasta on jo päässyt esille tässä blogissa. Jäljellä on Anttolanhovi, jota en ole vielä testannut, mutta joka on vuodesta vuoteen satsannut ruoan laatuun.

Länsi-Savo on uutisoidessaan Hesarin jutusta pyytänyt lukijoita vinkkaamaan omia suosikkejaan. Bistro Vilee tuntuu olevan lukijoiden suosikki. Siellä myös monet ovat käyneet, ainakin oma lähipiirini suosii sitä, oli kyse sitten nuorista tai vanhemmista ruoankuluttajista.

Mikä sitten on johtanut siihen, että Mikkeli on nykyisin tasokas ruokakaupunki? Ensimmäiseksi syyksi mainitsisin pitkät perinteet. Mikkeli on aito vanha kaupunki, jossa ravintolassa syöminen on kuulunut ainakin jonkun kansanosan arkeen. Mikkeli on myös matkailijoiden ja vapaa-ajan viettäjien suosima paikka, ainakin kesäisin, sillä kaupungissa on peräti kymmenentuhatta kesäasuntoa.

Alueella on myös monipuolista ruokatuotantoa, joten on taloudellista tarjota lähiruokaa kuluttajille kaupoissa ja ravintoloissa.  Seudun omat ruokatuotteet eivät kuitenkaan ole aivan yksinkertaisia valmistaa. Järvikalojen ja riistan jalostaminen herkullisiksi annoksiksi lautasille vaatii huolellisuutta ja hieman enemmän kuin ruoanlaiton perustaitojen hallitsemista. Ehkä siksi savolaiseen ruokakulttuuriin kuuluu jonkin tason harrastuneisuus ja vaivannäkö ruoan eteen.

Osaltaan saamme tason noususta kiittää myös venäläisiä matkailijoita. Vaikka turistien virta itärajan takaa on rauhoittunut, palvelukokonaisuuksia suunniteltaessa on otettu huomioon vaativien venäläisten asiakkaiden toivomuksia. Usein Suomeen tullaan viettämään syntymäpäivää, oli päivänsankarina vaimo tai babushka, lapsi tai vunukka tai jopa itse isäntä. Arkena Venäjällä syödään usein varsin vaatimatonta ruokaa, mutta juhlissa pöydän pitää notkua. Venäläinen asiakas on valmis maksamaan, mutta odottaa rahoilleen vastinetta.

Kauempana menneisyydessä vaikutteita on saatu myös Ruotsista. Kartanoissa on pidetty juhlia, kestitty kesävieraita ja opetettu paikallisille palkollisille ruoanlaiton taitoja. Naisväelle on ollut luonnollinen valinta pestautua kartanoon piikomaan ja samalla oppimaan kodinhoitoa ja keittotaitoa.

Näinä aikoina paikalliset matkailunedistämistahot pitävät ruokaa esillä  houkuttimena tulla Mikkeliin. Onneksi se markkinoinnin oppi on myös sisäistetty, että ei pidä markkinoida, jos ei ole mitä tarjota, jos joku tarttuu koukkuun. Seudulla on jo pitkään ollut luomutuotantoa, joten raaka-aineiden alkuperään ja laatuun kiinnitetään luonnostaan huomiota.

Työtä ruokatarjonnan tason parantamiseksi saa edelleen tehdä. Makujen lisäksi pitäisi satsata palveluun, ja ymmärtää, että pienellä huolimattomuudella voi pilata ruokailukokemuksen. Olen tosin oppinut, että kulttuurit ovat eräänlaisia kokonaispaketteja. Jos yhden piirteen ottaa pois, vaikutus voi tuntua myös siellä, missä sitä piirrettä tarvittaisiin. Paikkakunnan henkeen kuuluu leppoisuus, ei hötkyillä. Siksi pitäisi vain nauttia ja lopettaa turha niuhotus, sitä kun ei täällä päin arvosteta. Mutta täällä arvostetaan hyvää ruokaa, eikä siitä tarvitse tinkiä, kun hyviä raaka-aineita ja keittotaitoa on kaikkien saatavilla.

Tertin kartano

   

Tertin kartano on vuosikymmenten ajan ollut Mikkelin tunnetuimpia herkkupaikkoja ja nähty usein suomalaisten ravintolavertailujen kärkijoukossa. Kartano näyttäytyy näin maalaisen silmissä hienona ja herraskaisena, mielikuvaa vahvistavat parkkipaikan laatuautorivi ja syysmaisemaan sulautuvat fasaaninmetsästäjät, joiden takit ovat joko aitoja Barboureja tai laadukkaita kopioita, villainen ruutuvuori on must.

Vaikutelman ei kuitenkaan pidä antaa harhauttaa, kyseessä ei ole halpahintainen rahakkaiden liikematkustajien kosiskelu, vaan kautta linjan toteutukseen viety asiakkaiden ensiluokkainen palvelu. Siksi rahakkaat herraseurueet ovat ottaneet Tertin omakseen ja myös autonpesusta palaava paikallinen pariskunta tuntee itsensä vip-vieraaksi.

Tertin kartanon kahvilassa tarjotaan lounasta, runsaita voileipiä ja tuoreita leivonnaisia. Kahvilaan voi viedä vanhan tädin nimipäiväkahveille, siellä voi ystävättären kanssa päivittää ihmissuhderintaman kuulumiset, vaatehankinnat, matkasuunnitelmat ja puutarhahuolet, sinne voi sopia liiketapaamisen tai vaikkapa sokkotreffit, jos vielä kalenterissa on tilaa. Yleisilmeeltään kahvila on neutraali, siellä ei tule tunne olevansa kartanon piharakennuksessa, vaikka ympärillä kasvavat yrttimaa ja viljapellot, savolaisuutta ei huomaa, ja ehkä se on tarkoituskin.

Oman vakiheilani vein Tertin kartanoon kahveille palatessamme kaupungista autonpesusta. Kahvilassa olisi ollut tarjolla lounasta tai runsaita voileipiä nälkään, mutta kaipasimme iltapäivän piristeeksi jotain makeaa. Omalle lautaselleni nostin raparperi-marenkitorttua palasen, puoliso joutui reilun suklaakakkupalan houkuttamaksi. Kahvin kaataminen jykevästä kuparipannusta jäi vahvempiranteisen tehtäväksi, hieman arvelutti moinen ratkaisu. Mutta varmaan ystävällinen henkilökunta olisi auttanut, jos itse ei olisi tohtinut sankaan tarttua.

Istuuduimme kahvilan pieneen erkkeriin, toisessa pöydässä istui paikkakunnan silmäätekevä rouva ystävättären kanssa. Ihmettelivät ääneen parkkipaikan pitkää autoriviä, missä ne kaikki ovat? Kartanon alueella on tosiaan lääniä isommallekin ryhmälle, on ravintolarakennus, majoitustilat, herkkumyymälä tallipuoti ja muotiaitta, sekä kahvila, jossa oli väljää muttei tyhjää. Kahvilan tiskillä majoitukseen kirjoittautui keski-ikäinen tyylikäs pariskunta, he saivat tervetuliaisjuoman ja lähtivät iloisina valmistautumaan illan saunareissuun, jota oli tarjottu edellisenä iltana niin yllättävän ystävällisesti, ettei kieltäytyä voinut.

Raparperitorttu ja suklaakakku tekivät kauppansa hiljaisen hymistelyn vallitessa. Molemmat olivat gluteenittomia, siksi ja siitä huolimatta suussa sulavia ja riittävän makeita. Raparperitorttuun olisi voinut jättää hieman enemmän raparperin kirpeyttä, suklaakakkua olisi riittänyt pienempikin palanen. Kahvi maistui tuoreelta ja vakuutti paikan tasosta.

Puodin valikoimassa on monia kartanon ja lähituottajien herkkuja. Päädyin hankkimaan pihamaalleni Tertin ruusun.

Mikkelin tähdet Tertin kartanon kahvilalle

Sisustus **

Siisteys***

Ruoka ***

Palvelu ***           

Mirjamin ja Kallen salissa

Kesäravintola Vanha-Peltola ansaitsee tähtensä tarjoamalla paikallista ja itsetehtyä perinneruokaa. Itselleni paikka on läheinen. Siksi pelkästään punaisen sohvan näkeminen Vanhan-Peltolan salissa säätää minut 60-luvun tunnelmaan, solmii letit korvilleni,  pukee paksut vaalean ruskeat sukkahousut jalkaani ja vie minut mummoni mukaan Ambomaan lähetyksen ompeluseuraan 60-luvulle.

Pohjanmaan sukulaiset olivat tulossa ja miehen merkkipäivää oli vietetty, joten varasimme pöydän Vanhan Peltolan sunnuntailounaalle. Ristiina-pitopöytä on paikallista perinneruokaa, olimme sen kerran jo nauttineet, ja uskoimme paikan tenhoon, aitoihin makuihin ja lämminhenkiseen palveluun. Vanha herrastalo kuului aikoinaan Brunoun suvulle, sen pihamaalla kasvaa pisin syreeniaita ikinä ja vanhojen puiden siimeksessä on esillä vanhoja hevosvaunuja. Paikka sopii myös juhlien näyttämöksi, vietimme tunnelmalliset syntymäpäivät siellä pari vuotta sitten.

Ilmapiiri on edelleen arvokas, en turhaan vaatinut syntymäpäiväsankaria pukemaan kauluspaitaa päällensä, vaikka kesämatkaajia oli myös shortseissaan liikkeillä. Sama herraskainen tunnelma, joka talossa vallitsi aikoinaan, oli onnistuttu säilyttämään. Kukkatapetit, pitsiliinat ja samettiverhot eivät tuntuneet ollenkaan kitschiltä, sellaista se ennen oli, jos sattui olemaan savolaisen maalaiskylän parempaa väkeä.

Etelä-savolainen perinneruoka on huolella valmistettua ja miedon makuista. Niin hyvää kuin muikkujen ja haukipateen rinnalla tarjottava kylmäsavulohi  olikin, se erottui mielestäni turhan voimakkaan makuisena, olisipa sen tilalla ollut vaikka itäsuomalaisia savuahvenia.  Edellisellä kerralla muistelen alatoopin olleen harmaata kotitekoista sylttyä, nyt tarjottu punertava lihahyytelö ei täysin vastannut lapsuuden makumuiston jättämää muistijälkeä. Ruiskuoressa haudutetut muikut taas olivat imeneet hienosti rukiin aromin pehmeiksi kypsyessään. Haukipatee ihmetytti, miten jalon makuiseksi tuo usein hyljitty kala olikin saatu valmistettua.

Pääruoaksi oli isännän savustamaa lohta, kermassa haudutettua possua sekä uunijuureksia. Ensinäkemältä uunijuurekset ja possu vaikuttivat turhan samanlaisilta, mutta maut voittivat turhan niuhottamisen. Molemmat olivat pehmeän ja tuoreen makuisia, jopa niin, ettei viereiseltä lautaselta koemaistettu sinällään nappisuoritus savulohi enää suuremmin houkutellut.  Pääruokaa olisi tehnyt mieli ottaa lisää, mutta tuhti jälkiruoka, mustikkarättinä kermavaahdon kera vaati myös oman tilansa. Mustikat olivat makeita, ruiskuorta riittävästi muttei liikaa, ja  lopulta kahvi kruunasi arvokkaan ateriahetken.

Juomavalikoimaa olisi ollut enemmänkin, itse aterian hintaa kuului kotikalja ja vesi. Kotikalja oli tarjolla näppärästi vihreissä kierrätyspulloissa. Maultaan se oli raikasta ja lähes sokeritonta, ei ehkä sellaista mihin olemme pidoissa tottuneet, mutta mitä parhainta ruokajuomaa. Kotikaljan arvostus pitäisikin nostaa sille kuuluvalle tasolle, ja tämä blogi kantaa heti kortensa kekoon esittelemällä tuon jalon juoman laatutekijöitä.

Vanha-Peltola saa heti ruoka-ajattelusta täydet kolme tähteä, maut, ympäristö ja siisteys nousevat myös ylimpään luokkaan. Toivottavasti tämä kesäristiinalainen kesäravintola jatkaa kauan toimintaansa ja pitää tasonsa.

Mikkelin tähdet Vanhalle Peltolalle
Sisustus***
Siisteys***
Ruoka***
Palvelu***