Martan baarista ruokaa tai ainakin leivonnaisia

Saveniuksen leipomo on käsite Ristiinan raitilla, sen tuotteita voi ostaa molempien kauppojen leipähyllyistä, sillä on Martan baari, ja myös sisustusputiikki WanhaMartta myy leipomon leivonnaisia. Paikkakunnan juhlat ja kokoukset viedään läpi Saveniuksen leipomon ja pitopalvelun antimilla, Martan baarista saa  annoksia, lounasta ja pizzaa, onpa Mikkelin torillakin Saveniuksen pulla-auto. Tuoreus ja laatu ovat säilyneet, tuotteet ovat säilyttäneet aitoutensa, Saveniuksen pulladynastiaa saamme kiittää, etteivät raakapakasteet ole saaneet sijaa seutukunnan vitriineissä.

Nuoruudessani vanhalla Martalla istui takakarsinassa keskiolutta juomassa karhukopla. Silloin muodissa olivat pyöreäkulmaiset muovisankalasit, joten puuttui vain selästä numerolaput 167-761 jne., jotka  pystyi helposti kuvittelemaan seurueen nähtyään. Nyt seuraava sukupolvi viihtyy kesäisin uuden Martan baarin ankealla terassilla, josta tosin on hieno näkymä Rantapuistoon ja Uikkalaan päin.

Saveniuksen lounas on helppo tapa ratkaista ruokailuongelma työpäivänä tai asiointimatkalla. Ruoka on tasalaatuista, tosin usein aika suolaista, lisäkkeitä on reilusti, ja tarjolla on aina talon leipää ja usein myös kakkua jälkiruoaksi. Mutta ruoka ei jää mieleen, sitä ei kehuskele jälkeenpäin eikä ihastele keittotaidon saavutuksena.

Jos pääsisin rakentamaan uuden linjaston Martan baariin, laittaisin ruoat tarjolle nykyisen ruokakauppaosaston paikalle sivuun kaikkien kulkulinjalta. Likaiset astiat vietäisiin sermin taakse nykyisen jälkiruokapöydän paikalle. Viihtyisän lounasruokalan rakentaminen 1980-luvun pankkisaliin ei ole helppoa, mutta uskolliset asiakkaat ansaitsevat tervetulotoivotukseksi jotain parempaa kuin edellisten syöjien likaiset astiat ja pinon vanhoja lehtiä.

Ruoalle ainut tähti tulee kotiruoan tunnusta ja tasaisesta laadusta, ei ole helppoa vuosikymmenestä toiseen kehittää arkiruokaa aina samoille asiakkaille. Ruokareseptit kävisin kuitenkin uudestaan läpi, miettisin miten vielä parannettaisiin makua ja koostumusta, ja huolehdittaisiin ruokalinjan houkuttelevuudesta. En hetkeäkään epäile, etteikö yrityksestä löytyisi tarvittava osaaminen, on vain mentoroitava  vanhat taidot uudemman henkilökunnan käyttöön. Uuden väen mukanaan tuomien uusien tuulien voi myös antaa puhaltaa astetta vapaammin, ei kuitenkaan niin, että tukirakenteet, aitous, maku ja paikallisuus, järkkyvät.

Saveniuksen ruisleipä ja sekaleipä

Leivonnaisille taas annan loput tähdet, Saveniuksen pullapussia rapistellessaan tietää mitä saa.  Pienenä vinkkinä, jos ei ole leivontatuulella, Saveniukselta kannattaa tilata etukäteen vierastarjoilut. Stressi vähenee huomattavasti, kun tietää pöytään katettavan paikallista hyvää.

Oma suosikkini Saveniuksen leivonnaisista on hilloleivät. Ostan niitä vierasvaraksi, ja ne katoavat kummallisesti, vain sokerimurut suupielissäni viittaavat johonkin luonnolliseen selitykseen. Paikallisen S-ryhmän marketista löytyi keskiviikkoaamuna kymmenen aikaan lämpimiä Saveniuksen leipiä, tuli kiire kotiin ennen kuin ne jäähtyvät. Sekaleipäviipale juustoviipaleella päällystettynä maistuu yhtä muhevalta kuin neljäkymmentä vuotta sitten.

Saveniuksen ruoka on kotiruoan tuntuista, mutta muu ruokailuun kuuluva ilo  ja myös kunnianhimo on Martan baarista kadonnut. Tilannetta parantavat huomattavasti leivonnaiset, jotka pärjäävät kilpailussa muiden tasokkaiden leipomoiden tuotteiden kanssa ja usein ovat myös parempia ja perinteisempiä.

Mikkelin tähdet Martan baarille

Leivonnaiset ***
Ruoka *
Palvelu **
Siisteys *
Sisustus

Edit 2.7.2016
Martan baarissa käynti tänä keväänä tuotti mukavan yllätyksen. Likaiset tiskit ja vanhat lehdet oli raivattu sisääntulon edestä pois, ruoka oli edellistä kertaa maukkaampaa ja taso oli kauttaaltaan noussut. Seuraavalla kerralla uusi arviointi tulossa!

Ennen pennikarkkeja - nyt pizzaa

Lapsuuteni extreme-kokemuksiin kuuluu naapurin tytön kanssa tehty hiihtoretki. Sivakoimme jään yli ja muuten sopivaksi katsomiamme  reittejä pitkin - siihen aikaan ei hiihdetty ainoastaan laduilla - kirkonkylän baariin ostamaan karkkeja. Olin varoissani, rahani riittivät viisi penniä maksavaan lakupötköön ja kahteen pennikarkkiin, sen sijaan naapurin Sinikka osti vain yhden pennikarkin joka todella maksoi vain pennin.  Ostoksemme nielaistuamme hiihdimme takaisin toiset kuusi kilometriä. Ikää saattoi olla lähes kymmenen vuotta, ja minä olin huono hiihtäjä.

Siksi mieltäni lämmitti nähdä kaksi alakouluikäistä neitoa pikkulaukkuineen pizzalla saman baarin terassilla. Rahat laskettiin tarkkaan, ja kaikesta näki, että nyt ovat bestikset ensimmäisiä kertoja elämässään laskettu kahdestaan syömään äidin ohjeita säästämättä. En tiedä kerroimmeko me silloin aikoinaan kenellekään, minne päin jäitä pitkin suksillamme suunnistamme.

Samalla tuli mieleen myös ensimmäinen pizzeriavierailuni muutama vuosi edellä kerrotun hiihtoretken jälkeen. Nautimme pizzamme aikoja sitten puretussa vanhassa puutalossa Mikkelissä, enkä sen jälkeen ole syönyt yhtä ikimuistoista pizzaa. Ehkä tytöt eivät voi saada vastaavaa kokemusta, onhan pizza heille samanlaista arkiruokaa kuin lenkkimakkara oli meille seitsemänkymmentäluvulla. Nyt sushi taas voisi olla jotain yhtä eksoottista heille kuin pizza oli silloin meille.

Kauppias Liukkosen ikäneitotyttären sijaan pikkubaarissa Mestausaholla palvelee Suomeen Jugoslavian alueelta muuttanut perhe. Kebab vuollaan isosta lihapölkystä ohuina siivuina, leipä on kuohkean kuplikasta ja ohutta, ja menekkiä näyttää olevan. Itse en ole maistanut kebabia, sen sijaan leikkasin siivun jälkikasvun tilaamasta  Frutti di Mare-pizzasta, joka kaikin puolin täytti odotukset.  Onneksi, sillä paikalla tuntuu olevan ikimuistoisia tilanteita kehittävä Feng Shui.

Liukkosen baari on nyt maalattu Italian punaiseksi  kaikista perinnevärikartoista ja julkisivusuosituksista välittämättä ja paikan nimi on Serif. Sisätilat ovat yhtä minimaaliset kuin ennenkin, mutta pari pientä seuruetta mahtuu syömään paikan päällä ja ulkonakin on muutama siisti pöytä. Paikan tunnelma on kansainvälinen ja rauhallinen, sitä saa mitä tilaa.

Serif saa tähtensä tasaisesta suorituksesta, siisteydestä,nopeasta palvelusta ja ruoan laadusta. Huippupisteisiin se ei yllä, odotan edelleen oikeaa etnistä ruokaa standardipizzojen sijaan uusilta suomalaisilta, Kokemuksesta tiedän, että ruoanlaittotaitoa olisi paljon muuhunkin kuin pizzaan ja kebabiin, mutta pizzanpaistoon on valmiit raamit ja niitä on vaikea rikkoa.

Mikkelin tähdet Serifille: 
Sisustus * 
Siisteys **
Ruoka *
Palvelu *

Mirjamin ja Kallen salissa

Kesäravintola Vanha-Peltola ansaitsee tähtensä tarjoamalla paikallista ja itsetehtyä perinneruokaa. Itselleni paikka on läheinen. Siksi pelkästään punaisen sohvan näkeminen Vanhan-Peltolan salissa säätää minut 60-luvun tunnelmaan, solmii letit korvilleni,  pukee paksut vaalean ruskeat sukkahousut jalkaani ja vie minut mummoni mukaan Ambomaan lähetyksen ompeluseuraan 60-luvulle.

Pohjanmaan sukulaiset olivat tulossa ja miehen merkkipäivää oli vietetty, joten varasimme pöydän Vanhan Peltolan sunnuntailounaalle. Ristiina-pitopöytä on paikallista perinneruokaa, olimme sen kerran jo nauttineet, ja uskoimme paikan tenhoon, aitoihin makuihin ja lämminhenkiseen palveluun. Vanha herrastalo kuului aikoinaan Brunoun suvulle, sen pihamaalla kasvaa pisin syreeniaita ikinä ja vanhojen puiden siimeksessä on esillä vanhoja hevosvaunuja. Paikka sopii myös juhlien näyttämöksi, vietimme tunnelmalliset syntymäpäivät siellä pari vuotta sitten.

Ilmapiiri on edelleen arvokas, en turhaan vaatinut syntymäpäiväsankaria pukemaan kauluspaitaa päällensä, vaikka kesämatkaajia oli myös shortseissaan liikkeillä. Sama herraskainen tunnelma, joka talossa vallitsi aikoinaan, oli onnistuttu säilyttämään. Kukkatapetit, pitsiliinat ja samettiverhot eivät tuntuneet ollenkaan kitschiltä, sellaista se ennen oli, jos sattui olemaan savolaisen maalaiskylän parempaa väkeä.

Etelä-savolainen perinneruoka on huolella valmistettua ja miedon makuista. Niin hyvää kuin muikkujen ja haukipateen rinnalla tarjottava kylmäsavulohi  olikin, se erottui mielestäni turhan voimakkaan makuisena, olisipa sen tilalla ollut vaikka itäsuomalaisia savuahvenia.  Edellisellä kerralla muistelen alatoopin olleen harmaata kotitekoista sylttyä, nyt tarjottu punertava lihahyytelö ei täysin vastannut lapsuuden makumuiston jättämää muistijälkeä. Ruiskuoressa haudutetut muikut taas olivat imeneet hienosti rukiin aromin pehmeiksi kypsyessään. Haukipatee ihmetytti, miten jalon makuiseksi tuo usein hyljitty kala olikin saatu valmistettua.

Pääruoaksi oli isännän savustamaa lohta, kermassa haudutettua possua sekä uunijuureksia. Ensinäkemältä uunijuurekset ja possu vaikuttivat turhan samanlaisilta, mutta maut voittivat turhan niuhottamisen. Molemmat olivat pehmeän ja tuoreen makuisia, jopa niin, ettei viereiseltä lautaselta koemaistettu sinällään nappisuoritus savulohi enää suuremmin houkutellut.  Pääruokaa olisi tehnyt mieli ottaa lisää, mutta tuhti jälkiruoka, mustikkarättinä kermavaahdon kera vaati myös oman tilansa. Mustikat olivat makeita, ruiskuorta riittävästi muttei liikaa, ja  lopulta kahvi kruunasi arvokkaan ateriahetken.

Juomavalikoimaa olisi ollut enemmänkin, itse aterian hintaa kuului kotikalja ja vesi. Kotikalja oli tarjolla näppärästi vihreissä kierrätyspulloissa. Maultaan se oli raikasta ja lähes sokeritonta, ei ehkä sellaista mihin olemme pidoissa tottuneet, mutta mitä parhainta ruokajuomaa. Kotikaljan arvostus pitäisikin nostaa sille kuuluvalle tasolle, ja tämä blogi kantaa heti kortensa kekoon esittelemällä tuon jalon juoman laatutekijöitä.

Vanha-Peltola saa heti ruoka-ajattelusta täydet kolme tähteä, maut, ympäristö ja siisteys nousevat myös ylimpään luokkaan. Toivottavasti tämä kesäristiinalainen kesäravintola jatkaa kauan toimintaansa ja pitää tasonsa.

Mikkelin tähdet Vanhalle Peltolalle
Sisustus***
Siisteys***
Ruoka***
Palvelu***

Pehmeän pippurista paistia

Ensimmäisenä tähän oppaaseen pääsee Mikkelin reunamilla, valtatie 15:n ja 13:n risteyksessä sijaitseva Neste Ristiina -huoltoasema. Minun päässäni se on edelleen Kesoil, vaikka Nesteen kyltti on ollut katolla jo vuosikymmenien ajan.  Yli kolmekymmentä vuotta sitten siellä soi jukeboxi. Mitään ruokaa en niiltä ajoilta muista, mutta sen, että joskus aamuyöllä oli siivoustauko. Oli ainutlaatuinen kokemus kävellä seitsemän kilometriä pimeässä räntäsateessa tullakseen käännytetyksi ovelta.  Mutta  en enää muista pettymystä vaan ne yhteislaulut marraskuisessa yössä ja nuoruuden ystävät. 

Testipatrulli ei jaksanut laittaa ruokaa kesäisenä sunnuntaina, vaan päätti suunnata syömään Nesteelle. Aikaisemmilla kerroillakaan ruoka ei ollut tuottanut pettymystä, joten valinta tuntui varmalta. Ensivaikutelman ei kannata antaa masentaa. Paikka  todellakin on huoltoasema. Sinne tullaan työmaalta, rekkakuormia purkamasta  ja marjaretkiltä. Sisustus ei ole karu vaan funktionaalinen.  Ei tarvita muovi- eikä tuoreita kukkia nostamaan mieltä, nälkäisen mielen nostaa hyvä ruoka. Siisteydestä on helppo pitää huolta, kun ei ole pehmusteita penkeissä eikä pöytäliinoja. Ulkopuolikin on järjestyksessä, ne kukat joita on, ovat hoidettuja ja virkeitä.  No jos kuitenkin haluaisi piristää paikan ilmettä, tason nosto ei  olisi vaikeaa. Mieluummin kuitenkin asiallisia luontokuvia seinillä ja simppelit kalusteet kuin rossokulissit.

Lounaslistalla oli kanaa tomaattisessa kastikkeessa ja pippurista paistia. Sen enempää laktoosittomuutta kuin gluteenittomuutta ei ollut merkitty, vaikka valikoimassa ei ollut muuta kuin eiliset jauhelihapihvit, joissa oli gluteenia. Vatsa ei valitellut ruoan jälkeen, joten laktoosiakaan ei ruuassa ollut. Oli kiva tutustua keittiön henkilökuntaan, palvelu oli ystävällistä ja kysymyksiin vastattiin savolaisen lupsakasti,  mutta ehkä joku kääntyy takaisin jo heti listan nähtyään, kun merkintöjä erikoisruokavalioista ei ole. Kun kerroin kirjoittavani blogiin, kokki suositteli ottamaan ainakin paistia.

Oikeastaan valitsin paikan tuoreiden salaattien vuoksi.  Salaattialtaasta löytyi porkkanaraastetta ja tomaatti-kurkku-lehtisalaattia. Molemmat tuoreita ja  raikkaan makuisia. Kana-riisisalaatti maistui hedelmäiseltä ja miellyttävältä. Paistikastike täytti lupauksen,  pehmeää ylikypsää paistia kermaisessa kastikkeessa,  Maija-tätikään ei tee parempaa, osaisinpa itse.  Lisäkeperuna oli ehkä hieman kumisen tuntuinen,  litsaantuneen näköisiin pakastevihanneksiin en koskenutkaan, mutta kastikkeen tasapainoilu pippurisen ja kermaisen välillä oli asettunut  kohdalleen. 

Broileri oli tomaattinen ja hieman teollisen makuinen, ei huonoa, muttei kokkikaan sitä kehunut. Gluteenitonta leipää tuotiin keittiöstä, tavallisena leipänä oli Oululaisen ruislimppu ja patonkia. Ruokajuomaksi otin kotikaljaa, kun sitä oli tarjolla. Kotikalja oli makeaa ja täyteläistä, vähemmälläkin sokerilla olisi vielä ollut lempeän makuista.

Nesteen ruoka on tavallista arkiruokaa, siksi paikka kerää arkisin lounaalle rekkakuskeja ja paikallisia asukkaita. Kotipizza täydentää valikoimaa, myymälässä on myös myytävänä paikallisen Ristina-tuotteen kattiloita ja muita teräsastioita. Varma ruokapaikka, joka toivottavasti jaksaa satsata ruokaan ja vielä miettiä tarkemmin viihtyisyystekijöitä, vaikka ruoka onkin lounaalla tärkein asia.

Mikkelin tähdet Kesoilille  eikun Nesteelle

Sisustus * 
Siisteys**

Ruoka **

Palvelu **