Mirjamin ja Kallen salissa

Kesäravintola Vanha-Peltola ansaitsee tähtensä tarjoamalla paikallista ja itsetehtyä perinneruokaa. Itselleni paikka on läheinen. Siksi pelkästään punaisen sohvan näkeminen Vanhan-Peltolan salissa säätää minut 60-luvun tunnelmaan, solmii letit korvilleni,  pukee paksut vaalean ruskeat sukkahousut jalkaani ja vie minut mummoni mukaan Ambomaan lähetyksen ompeluseuraan 60-luvulle.

Pohjanmaan sukulaiset olivat tulossa ja miehen merkkipäivää oli vietetty, joten varasimme pöydän Vanhan Peltolan sunnuntailounaalle. Ristiina-pitopöytä on paikallista perinneruokaa, olimme sen kerran jo nauttineet, ja uskoimme paikan tenhoon, aitoihin makuihin ja lämminhenkiseen palveluun. Vanha herrastalo kuului aikoinaan Brunoun suvulle, sen pihamaalla kasvaa pisin syreeniaita ikinä ja vanhojen puiden siimeksessä on esillä vanhoja hevosvaunuja. Paikka sopii myös juhlien näyttämöksi, vietimme tunnelmalliset syntymäpäivät siellä pari vuotta sitten.

Ilmapiiri on edelleen arvokas, en turhaan vaatinut syntymäpäiväsankaria pukemaan kauluspaitaa päällensä, vaikka kesämatkaajia oli myös shortseissaan liikkeillä. Sama herraskainen tunnelma, joka talossa vallitsi aikoinaan, oli onnistuttu säilyttämään. Kukkatapetit, pitsiliinat ja samettiverhot eivät tuntuneet ollenkaan kitschiltä, sellaista se ennen oli, jos sattui olemaan savolaisen maalaiskylän parempaa väkeä.

Etelä-savolainen perinneruoka on huolella valmistettua ja miedon makuista. Niin hyvää kuin muikkujen ja haukipateen rinnalla tarjottava kylmäsavulohi  olikin, se erottui mielestäni turhan voimakkaan makuisena, olisipa sen tilalla ollut vaikka itäsuomalaisia savuahvenia.  Edellisellä kerralla muistelen alatoopin olleen harmaata kotitekoista sylttyä, nyt tarjottu punertava lihahyytelö ei täysin vastannut lapsuuden makumuiston jättämää muistijälkeä. Ruiskuoressa haudutetut muikut taas olivat imeneet hienosti rukiin aromin pehmeiksi kypsyessään. Haukipatee ihmetytti, miten jalon makuiseksi tuo usein hyljitty kala olikin saatu valmistettua.

Pääruoaksi oli isännän savustamaa lohta, kermassa haudutettua possua sekä uunijuureksia. Ensinäkemältä uunijuurekset ja possu vaikuttivat turhan samanlaisilta, mutta maut voittivat turhan niuhottamisen. Molemmat olivat pehmeän ja tuoreen makuisia, jopa niin, ettei viereiseltä lautaselta koemaistettu sinällään nappisuoritus savulohi enää suuremmin houkutellut.  Pääruokaa olisi tehnyt mieli ottaa lisää, mutta tuhti jälkiruoka, mustikkarättinä kermavaahdon kera vaati myös oman tilansa. Mustikat olivat makeita, ruiskuorta riittävästi muttei liikaa, ja  lopulta kahvi kruunasi arvokkaan ateriahetken.

Juomavalikoimaa olisi ollut enemmänkin, itse aterian hintaa kuului kotikalja ja vesi. Kotikalja oli tarjolla näppärästi vihreissä kierrätyspulloissa. Maultaan se oli raikasta ja lähes sokeritonta, ei ehkä sellaista mihin olemme pidoissa tottuneet, mutta mitä parhainta ruokajuomaa. Kotikaljan arvostus pitäisikin nostaa sille kuuluvalle tasolle, ja tämä blogi kantaa heti kortensa kekoon esittelemällä tuon jalon juoman laatutekijöitä.

Vanha-Peltola saa heti ruoka-ajattelusta täydet kolme tähteä, maut, ympäristö ja siisteys nousevat myös ylimpään luokkaan. Toivottavasti tämä kesäristiinalainen kesäravintola jatkaa kauan toimintaansa ja pitää tasonsa.

Mikkelin tähdet Vanhalle Peltolalle
Sisustus***
Siisteys***
Ruoka***
Palvelu***